Luova talous edustaa enemmän kuin pelkkiä taloudellisia tunnuslukuja – se on kulttuurimme perusta ja identiteettimme ilmentäjä. Toimiessaan sekä ulko- että sisäpoliittisena voimavarana se tuottaa merkittäviä tuloja kansainvälisiltä markkinoilta ja samalla rikastuttaa yhteiskuntaamme monin tavoin. Jotta luovan talouden kasvupotentiaali ja mahdollisten kansallisten investointien järkevyyttä voitaisiin arvioida, on oleellista että luovaa taloutta ja sen vaikutuksia kansantalouteen pystyttäisiin selkeästi mittaamaan.
Sekä kotimaiset että kansainväliset tutkimukset osoittavat, että luovan talouden mittaaminen perinteisillä talouden mittareilla on haastavaa. Useiden mielissä tämä herättää epäilyksen: jos perinteiset mittausmenetelmät eivät tuota tuloksia, ehkä todellista arvoa ei ole.
Tässä artikkelissa perehdymme luovan talouden mittaamisen haasteisiin. Ole reipas ja lue myös blogin toinen osa, jossa tarjotaan ratkaisuja näihin huoliin.
Miksi mittaaminen on niin vaikeaa?
Tilastoinnin paradoksi on, että vertailukelpoisuuden säilyttämiseksi luokittelu tulee säilyttää samanlaisena. Jos ensin mitataan mustia koiria ja sitten valkoisia kissoja ei tieto ole vertailtavaa. Tämähän on ihan typerän itsestään selvää. Vai onko?
Miten mittaroida toimialaa joka muuttuu nopeasti ja perustuu projektityöhön? Luova talous on rakenteeltaan saman tyyppinen kuin rakennusala. Projektityö painottuu usean eri alihankkijan verkostoon ja suurin osa toimijoista on freelancereita tai yrittäjiä. Siinä missä rakennusala on pirstaleinen, luova talous on sitä myös, mutta ristivalottuu usean muun alan kanssa. Toimialan ammattilaiset työskentelevät ristiin musiikin, tapahtumien, pelien ja kulttuurin parissa. Sen lisäksi luova talous vaikuttaa voimakkaasti markkinointiin, mainontaan ja siten koko suomalaisen kaupallisen kulttuurin kehitykseen.
Kun muutos on nopeaa, on vaikea tietää, mitkä ammattinimikkeet tai TOL-luokat ovat tulleet jäädäkseen vain muutamaksi vuodeksi ja mitkä jäädäkseen. Ammattiluokituksesta löytyy yhä kategoria ”eläinperäisten ajoneuvojen kuljettaja”, mutta turhaan etsit luokitusta vaikkapa tuotantokoordinaattorille tai podcast-tuottajalle.
Sisältöteollisuus ja media ovat kokeneet valtavan murroksen. Valtionhallinnossa ja rahoituskeskuksissa tunnistetaan alan kasvupotentiaali, mutta strategiset päätökset vaativat tuekseen luotettavaa dataa. Kukaan vastuullinen päättäjä ei halua sijoittaa yhteisiä verovaroja ilman kunnollista tietopohjaa. Tämä johtaa kierteeseen: koska luovan talouden tiedonkeruu laahaa jäljessä, myös kasvua vauhdittavat investoinnit viivästyvät.
Pirstaloitunut tieto hankaloittaa kokonaiskuvan muodostamista
Audiovisuaalisen alan todellisen koon selvittäminen on osoittautunut yllättävän haastavaksi, sillä yritysten toimialaluokitukset eivät kerro koko totuutta. Vaikka Suomessa toimii arviolta 100-150 varsinaista tuotantoyhtiötä, pelkästään televisio- ja elokuvatuotannon luokassa on lähes 800 yritystä. Tämä johtuu siitä, että samaan kategoriaan kuuluvat myös esimerkiksi jotkut kalustovuokraamot ja monet muut alan palvelut, koska heille ei ole oikeita alaluokkia.
Tilannetta monimutkaistaa entisestään se, että audiovisuaalisen alan toimijoita löytyy yllättävistä kategorioista. Ne saattavat olla luokiteltuina samoihin ryhmiin häävalokuvaajien kanssa tai piileskellä viestintälaitteiden tukkukaupan kategoriassa. Jotkut merkittävät AV-toimijat maastoutuvat tapahtumateollisuuden TOL-luokkaan. Lisäksi luovan talouden parissa työskentelee valtava määrä yksinyrittäjiä sekä kevytyrittäjiä, joiden työ ei välttämättä tilastoidu oikeaan paikkaan. He saattavat työskennellä osan ajastaan matkailun ja osan elokuvien parissa tai osittain musiikkifestareilla ja osittain uutiskuvaajina. Valtava osa luovan talouden työvoimasta on freelancereita, iso osa heistä toiminimi- tai kevytyrittäjiä eikä kenelläkään ole tarkkaa tietoa, mikä on työntekijöiden lopullinen määrä.
Tämä luokittelun sekavuus tekee toimialan todellisen liikevaihdon selvittämisestä tai kasvulukemien arvioinnista lähes mahdotonta. Kun yritykset ovat hajallaan eri kategorioissa ja toisaalta samassa kategoriassa on paljon eri toimijoita, ei yhteenlasketuista luvuista voi tehdä luotettavia johtopäätöksiä. Tilanne muistuttaa palapeliä, jossa osa paloista on väärässä laatikossa ja laatikossa on mukana paloja vääristä peleistä.
Hajanaiset tiedonkeruun käytännöt vaikeuttavat kokonaiskuvan muodostamista
Tiedonkeruun haasteet ulottuvat myös itse toimialaan. Usein kysytään, miksi toimiala ei itse kerää tietoa toiminnastaan, mutta vastaus piilee alan rakenteessa. Tällä hetkellä useat eri toimijat keräävät tietoa omista näkökulmistaan: Suomen Elokuvasäätiö keskittyy rahoittamiinsa elokuvahankkeisiin, Business Finland ja VTT tekivät tutkimusta Creative Business Finland kampanjan ollessa vielä elossa, ja Kansallinen audiovisuaalinen instituutti KAVI ylläpitää omaa tietokantaansa. Myös Yleisradio kerää ja analysoi tietoa, mutta se jää yhtiön sisäiseen käyttöön.
Toimettomuudesta ei kuitenkaan AV-alaa voi syyttää. Alan toimijat ovat pyrkineet ratkaisemaan tiedonkeruun ongelmaa. AV-alan kasvusopimuksen yhteydessä television, tuotantoyhtiöiden ja alan edunvalvojien edustajat kokoontuivat aktiivisesti etsimään ratkaisuja. He ehdottivat erillisen Kasvusopimuksen operaattorin perustamista koordinoimaan tiedonkeruuta. Valitettavasti hanke juuttui hallinnollisiin ja rahoituksellisiin kysymyksiin, eikä yhdelläkään toimijoista ei ollut mahdollisuus dedikoida olemassa olevia resurssejaan yhteisen tiedonkeruumallin rakentamiseen.
Tilanne muodostaa klassisen muna-kana -ongelman: toimialan todellista kokoa ja potentiaalia ei voida luotettavasti arvioida ilman kattavaa tiedonkeruuta, mutta tiedonkeruuseen ei investoida, koska sen hyödyistä ei voida olla varmoja ilman ennakkotietoa. Pahimman luokan dataummetus vaikuttaa suoraan Suomen mahdollisuuksiin hyötyä luovan talouden kasvupotentiaalista globaalisti muuttuvassa toimintaympäristössä.
